seuraava »

[Päivi Sandberg]

Heips!

Meidän Carlolla on tapana vapaana esim koirapuistossa olessaan aina etsiä itselleen "aarre", jota hän sitten kantaa suussaan ja vähän härnää kavereita, jotka mielestään ehkä myös ko aarteen haluaisivat. Kaverit yleensä eivät kyllä ymmärrä Carlon aarteen arvokkuutta lainkaan... 

Nyt talvella Carlon aarre on yleensä lumikökkö - mitä isompi, sen parempi Kesällä aarteen roolia ajaa joko kivenlohkare tai puun lehti tms suuhun sopiva.

Aarteen etsiminen ja kantaminen tapahtuu joka kerta, kun Carlo pääsee vapaana telmimään.

Olisi kiva kuulla, onko muita aarteenkantaja-lagottoja =)

- Päivi & Carlo -

[Marke Myyrä]

Retun aarteet ovat keppejä: mitä paksumpi ja pitempi, sitä arvokkaampi. Sellainen täytyy löytyä välittömästi, kun horisonttiin ilmaantuu joku toinen koira. Muun kepin puutteessa kelpaa aurauskepit, tai nyt pakkasilla helposti poikki rapsahtava kasvavan puun oksa.  Keppi suussa Retu sitten elvistelee toiselle koiralle tai joskus ihmisillekin. Parhaimmillaan puolitoistametrisen, muutaman sentin paksuisen kepakon kanssa on kierretty koko saari (3½ kilsaa) ja se suussa käyty ojan pohjalla isolla asiallakin kertaakaan suuta avaamatta ja aarteen asentoa vaihtamatta. Näytöksen jälkeen "aarre" on haudattava lumeen (kesällä tietysti pöpelikköön sammalmättäisiin). Aurauspenkat ovat suosiossa siihen tarkoitukseen. Minun pinnaa mitataan Sen Ainoan Oikean kätköpaikan etsimisessä.

[Päivi Sandberg]

Hih, Retuhan on aarreasiassa paljon suunnitelmallisempi, kuin Carlo! Carlo ei piilottele aarteitaan.

[Tiina Saarela]

Täältäkin löytyy yksi aarteenmetsästäjä!
Huomasin jo Indyn ollessa pieni pentu, ettei sen askeleessa ole koskaan niin ylväs pomppu, kuin silloin kun suussa on keppi tai pallo (tai muu ihanuus).
Pallo on paras asia koskaan. Koirapuistossa se ottaa pallon heti ensimmäisenä suuhunsa ja sitä ei tiputeta koko aikana, vaan vasta sitten kun lähdetään kotiin. Ja sekin vain siksi, että minä en halua niitä vanhoja limalöllykkäpalloja mukaan
Ja suussa ei koskaan ole liikaa tavaraa, vaan sinne voi survoa juuri sen suurimman kepin, taikka kaksi palloa kerrallaan. Ja silti Indy osaa haukkua! Se onkin hauskan kuuloista, kun se päästää niitä "HHMMPPFFHH!!" haukkuja suu täynnä palloa. Koominen koira.
Talvisaikaan hyvää kantomateriaalia onkin hankalampi löytää, kun täällä ne lumikökkäreet eivät kelpaa - niitä vaan jahdataan, jos joku potkii kökkärettä eteenpäin kuin palloa.
Indy ei ole vielä koskaan haudannut aarteitaan, ja luovuttaakin ne ihan nätisti. Kivointa on selkeästi juuri se kantaminen ympäriinsä.

Me nimettiinkin Indy aikoinaan aarteenetsijä Indiana Jonesin mukaan, niin voikos siltä muuta odottakaan

[Tuulikki Kostylev]

Hei!
Meilläkin on erinomaisia kantaja-lagottoja ja aarteenetsijöitä! Puukepit ovat nyt varmaan suosituimpia, varsinkin 2-vuotias Rico tykkää kanniskella keppejä suussaan. Järsiä en niitä anna ja pudota- käskyn opetin ihan heti pentuna.

Vanhempi koiramme on tänään 5.helmikuuta ollut meidän perheenjäsenemme prikulleen tasan 5 vuotta! Hienojen, itse löydettyjen "aarteiden"  kantamisen kukoistuskausi oli pentu-ikä ja nuoruus, nyt jo vähemmän. Tapasimme vitsailla, että Roni selvästi kuuluu Roska päivässä -liikkeeseen, koska Roni siivosi Perkkaata maahan heitetyistä kahvimukeista ja cola -pahvimukeista nuorenapoikana. Roskiksen kohdalla sitten pysähdyimme ja juhlallisesti heitimme mukin sinne minne se kuuluikin. Ronillakin oli sellainen pomppiva kumipallo - etenemistyyli, joka oikein korostui, kun se ylpeänä kantoi hyvin, hyvin tärkeitä aarteita.

Kerran olimme olleet tyttären ja hieman alle 2-vuotiaan Ronin kanssa yhdessä iltalenkillä ja oli satanut lunta, talven ihana ensilumi! Tytär hyppeli innoissaan pitkin metsätietä, teki lumienkeleitä maahan jne. Aamulla hän huomasi, että kännykkä on kadonnut, se oli ollut avoimessa taskussa ja varmaankin pudonnut n. 3 km:n lenkin aikana. Päätimme tehdä vastapäivään iltalenkkimme ja suuri nenäkoiramme Ronttunen lähti tietysti mukaan! Me ihmiset yritimme silmä kovana katsella joka pengertä ja välillä soitin omalla puhelimella tyttären numeroon, muttei tärpännyt! Lähes Vermossa asti, yhdessä mäessä Roni jäi jälkeen meistä ja tuli sitten tosi iloisena laukaten meidän luo. Eiköhän sillä ollut tyttären puhelin suussa poikittain, minkä täten juhlallisesti luovutti omistajalle! Roni sai tietenkin niin mielettömät kehumiset, että innostui tästä kovasti, jopa niin että saimme melkein toppuutella sitä myöhemmin bongaamasta lumesta ja kantamasta jokaista pudonnutta lapasta ja käytettyä nenäliinaa meille! Asia oli meistä tosi hauska ( siis tämä puhelimen löytäminen, ei ne käytetyt nenäliinat!), koska Roni oli kuitenkin ihan tavis perhekoira, ilman mitään koulutusta hakea tavaroita, paitsi kotona oli piiloteltu nameja. Jotenkin tuo käsityskyky eri tilanteissa on ollut niin hyvä aina ja samoin ilmaisukyky, ilman sanojakin herra sanoo niin paljon!

PS. Moni on kysynyt ihan spontaanisti minulta, että eikös Ronin kannattasi harrastaa hakua? Kaikki paremmin koiramme tuntevat tietävät tämän "hieman" selektiiviseksi, että Roni pelastaa vain tuttuja, sen mielestä muut saavatkin sitten pitää itse itsestään huolen, hän pitää tästä omasta laumastaan. Semmoinen setä. Toki jälki olisi varmaan hyvä laji.

Runeberginpäiviä kaikille! Toivottavasti näitä tulee meillä vielä paljon, paljon!

Terkuin
Tuulikki & the boys

[Tuija Salminen]

Vautsi, Ronihan teki oikean "miehentyön" pelastaessaan tyttären puhelimen! Parasta mielestäni tuotta oli se, että hakemista ei oltu aktiivisesti harjoiteltu. Ehkä te käytitte kuitenkin tuttua hae sanaa ja eleitä etsiessänne puhelinta ja Roni sitten yhdisti sanan ja teidän eleet sekä tutunhajuisen kapistuksen hangessa ja toi sen teille.

Näitä arkipäivän "urotöitä" on aina kiva luka 

Mukavaa talviviikonloppua kaikille!

[Marke Myyrä]

Retu teki tänään urotyönsä, kun toi kadulle pudonneen käsineeni ja antoi käteeni. Se sai tietysti kehuja ja nameja palkaksi, vaikka peukalossa olikin iso lumimöykky! Mistäpä se olisi sen tiennyt...

Nuo Retun metsurihommat piilottamisineen ovat käyneet niin hermolle (viides tai kuudeskaan kaivuupaikka ei aina ole kelvollinen aarteen kätköksi!), että olen ruvennut tekemään sen kanssa kauppaa. Jos keppi pudotetaan "jätä!"-komennolla, saa palkaksi namin. Jos keppi kuljetetaan pihapiiriin ja pudotetaan grillipuupinoon, palkka (puun hinta!) on moninkertainen. Kesäiseen aikaan puupino näyttääkin aikamoiselta risukasalta Retun aarteista.

[Tytti Sievinen]

Moro!
Meillä tapahtuu niin, että isompi koiramme Elmo kantaa myös näitä puita (kepeistä ei liene enää koon puolesta voi puhua)Retun tyyliin niin, että kyllä niillä sitten kesällä hyvinkin grillailee... Elmo kantaa myös löytäessään rahaa (!!!) ja sekös tässä kerrankin dogsitteriämme ilahdutti kun poika kakskymppisen toi tämän luo!

Molemmilla poitsulla, Elmolla ja Alpolla, on tapana myös aarteita kantaa päivittäin (mitä milloinkin) ja hyvinkin menee pitkät tovit niitä toisilta metsästellessä. Ei ole kauaakaan kun Alpon aarteena löytyi mamman juuri ostamat 85 e (!) rintaliivit - vahingoittumattomana kuitenkin. Onneksi Alpo ei niitä piilota, mutta Elmo kylläkin. Näin lumien aikana ulkona piilottaminen on helppoa ja kun pihassa on lunta varmaan metri niin kiva nähdä keväällä, mitä kaikkea sieltä paljastuu.

[Maija Mattila]

Roope on melko samanlainen kuin velipoika Indykin,kova yritys saada esim. kahta palloa samaan aikaan suuhun Aina kun joku tulee sisälle, tai toisesta huoneesta, tai vaikka vessasta, se hakee jotain lelua suuhun ja iloisena kantaa ympäriinsä, yleensä vielä äänen kera. Ääni on sellaista "hyvänolon örinää", en osaa oikein muuten sitä ääntä kuvailla, ja takapuoli menee kippurassa edestakaisin Metsässä se ei kauheasti kanna mitään mutta syö kyllä ihan kaiken mitä löytää, jopa ne pienet esim. männyn oksat jotka ovat tuulen mukana tippuneet... Jos antaa kolme lelua lattialle samaan aikaan sillä on kauhea hätä kun ei ne mahdu samaan aikaan suuhun

Tosi hieno juttu tuo kännykän löytäminen! Pitäis varmaan opettaa omiakin koiria tavaroiden hakemiseen, Roope saattaa kyllä tuoda niitä hanskoja tien varrelta mutta Niilo ei pahemmin sellaisiin koske. Kuoppia kyllä syntyy reipasta tahtia niin lumeen kuin jäiseen maahankin, yleensä olen niitä peittämässä ennen kuin aarteita voidaan piilottaa... Hauskoja juttuja näyttää nämä kikkarat tekevän

[Salla-Mari Kuusinen]

Reenan lempiaarteita ovat sukat ja hanskat. Parhaimmillaan sillä on ollut kolme paria sukkia suussa. Samaa maata siis kuin velipojat Roope ja Indy. Hirmuista örinää pitää tietysti myös pitää ja peppua keikuttaa sukat suussa ja sitä parempi, mitä enemmän tavaraa suuhun mahtuu Sukat Reena saa hampaisiinsa kun ihanat kissarouvat Söpö ja Nöpö (17 v.) hakevat ja saalistavat niitä vaatekaapeista

[Aino Krohn]

Meidän Toto on pikkupennusta asti erikoistunut kenkien ja villasukkien kantamiseen ja piilottamiseen. Kertaakaan se ei ole purrut niitä rikki, ainoastaan kuljettelee ympäri taloa tohkeissaan ja keräilee niitä kasoihin meidän sängyn alle, sänkyyn peiton alle, pianon taakse olohuoneen nurkkaan tai omaan petiinsä. Erityisesti heti, kun joku - vieras tai tuttu - tulee ovesta sisään, Toto saa sellaisen riemuhepulin, että sen on ihan pakko ottaa ensimmäinen näkemänsä kenkä ja lähteä kiikuttamaan sitä huoneesta toiseen. Muuten tämä on täysin harmitonta, mutta kiireessä joskus kiukuttaa, kun parillisten kenkien löytäminen on niin haasteellista  Ja tietenkin syksyn kurakeleillä kävi pari kertaa niin, että sieltä peiton alta löytyi illalla isännän kumisaapas...

Ulkoillessa Toto ei tarvitse muuta aarretta kuin oman taluttimensa. Muuten sillä on taipumus vieläkin innostuessaan kiskoa, mutta kun annan sen kantaa remmiä suussaan, se "taluttaa itseään" hienosti ja hillitysti. Hih!

[Tiina Saarela]

Nyt tästä keskustelusta inspiroituneena oon ottanut lenkeille mukaan vanhoja rikkinäisiä sukkia, jotka olin heittämässä roskiin. Oon nakkaillut niitä taaksepäin ja sitten mielenkiinnolla seurannut mitä tapahtuu kun palataan samaa reittiä takasin lenkin lopuksi. No kyllähän tuo ne kaikki sieltä poimii Siis ilman mitään kehotuksia tms. Eli voin hyvällä omallatunnolla olla tästä lähin vielä enemmän huithapeli ja hävitellä esim. lapasia ja luottaa siihen että koiraherra ne löytää 
Vielä voisi testata kaverin sukalla, että tuoko se nekin, vai vaan meidän tuoksuiset tavarat Jännää tää koiran kanssa puuhailu

[Maija Mattila]

Meillä oli taas eilen hauskaa nuoren herran kustannuksella, olin täyttänyt illalla pesukonetta mutta en laittanut sitä päälle vaan ajattelin jättää sunnuntaiksi pesupuuhat. Luukku jäi raolleen ja myöhemmin illalla huoneessa käydessäni huomasin että tyttäremme alkkarit olivat ilmestyneet lattialle ja olivat "nössötetyn" näköiset. Laitoin ne tietysti takaisin pesukoneeseen ja hupsista...mitäs löysin, näppärä Roope oli laittanut rengaslelun pesukoneeseen ja vaihtanut alkkareihin Oli se iloinen koira kun sanoin että katsos mitä löysin, Roope oli jo tietysti siinä vaiheessa ehtinyt seuraamaan mitäs täällä touhutaan

[Salla-Mari Kuusinen]

Voi Roope

[Tiina Kuukasjärvi]

Meillä on tämä koiraelämä ihan aluillaan, perheessämme on nyt 9 kk ikäinen Artsi-poika. Sisällä on erittäin mukava kuljettaa lankakeriä ja lasten pehmoleluja. Kuitenkin hauskoin tapahtuma oli yhdellä lenkillä, kun Artsi löysi ojasta kaljapullon. Se piti ottaa mukaan ja kannoin sitä itse alkumatkan. Kohta Artsi kuitenkin alkoi kerjätä pulloa ja annoin sen sille. Artsi kantoi aarrettaan ylpeänä ja aina välillä yritti lumipenkkaan. Sanoin että viedään se nyt kuitenkin kotiin. Kotipihassa Artsi meni kaljapullonsa kanssa tuijan juurelle, kaivoi kuopan ja hautasi kaljapullonsa sinne. Sieltä se varmaan löytyy ensi keväänä.