seuraava »

[Julia Åivo]

Aikani kuluksi aloittelen galluppia: kuinka moni trimmaa itse lagottonsa ja kuinka moni käyttää trimmaajalla tai esim. kasvattajalla?  Teettekö kaikki trimmit itse, vai kotitrimmi itse ja näyttelytrimmi kasvattajalla? Vai kaikki trimmit jonkun muun tekemänä?


Pariin ekaan näyttelyyn Lucan trimmasi kasvattaja, mutta muuten olen saksinut itse. Kasvattajalta olen saanut hyvät ohjeet, sekä kirjalliset että käytännön opetuksen, ja sitten pikkuhiljaa opetellut tekemään itse.  Yritän kesähelteitä lukuunottamatta pitää Lucan suht lähellä näyttelytrimmiä, nyt kun se on "eläkkeellä" näyttelyistä niin vähän lyhyemässä karvassa kuitenkin. Alkuun tuli vähän mielenkiintoisia lookeja välillä, mutta harjoittelun myötä suurempia turkkikatastrofeja ei ole enää tullut.

[Terhi Heikkinen]

Suunnilleen koiran ensimmäisen elinvuoden ajan kasvattaja teki näyttelytrimmit ja satunnaisesti tavatessamme myös muut saksimiset. Nykyään onnistuu itseltä kaikki, joten sikäli ollaan omavaraisia.

[Salla-Mari Kuusinen]

Roosa kävi nuorena aina näyttelytrimmissä kasvattajilla. Nyt vanhemmiten on itse trimmattu. Riia ja Reena on trimmattu aina itse, paria kertaa lukuunottamatta.

Mulla on se hyvä puoli, että äitee trimmaa ja allekirjoittanut arvostelee vieressä

[Maija Mattila]

Itse on tullut opeteltua turkin hoito ja trimmaus, kantapään kautta noista pojista on tullut vuosien varrella ihan lagoton näköisiä.... ainakin useimmiten Kasvattaja on auttanut 130km:n päästä milloin mitenkin , välillä puhelimitse ja usein näyttelyissä on koiruuksia vielä siistitty.

[Ida Danielsson]

Sennan näyttelytrimmit on aina tehnyt kasvattaja, mutta jos ei näyttelyyn olla menossa niin trimmaan itse. Sumin on myös muutamaan kertaan trimmannut kasvattaja, mutta se on ollut munkin trimmaamana näyttelyssä ja kotitrimmit teen sillekin itse.

[Aino Krohn]

Alkuun meilläkin turvauduttiin yksinomaan kasvattaja-Jaanan ja "saksikäsi-Johannan" asiantuntevaan trimmaukseen. Mutta eri paikkakunnilla asuminen vaati kuitenkin niin paljon kalenterin kanssa sopimista ja jatkuva avun tarpeessa olo aiheutti itselleni hankalia tunteita - ystävinä kun kumpikaan ei suostunut ottamaan maksua avustaan - että eräänä päivänä päätin ottaa sakset kauniiseen käteen ja opetella trimmaamaan koirani itse.

Vieläkin käymme välillä "kritiikkikatselmuksessa" pyytämässä palautetta, mutta kerta kerralta trimmaaminen on alkanut luontua paremmin. Saipa Toto ekan sertinsäkin ihan kotitrimmissä

Suosittelen lämpimästi trimmaamisen opettelua kaikille, se on yksi tapa hienosäätää suhdettaan omaan koiraan: läheisyyttä, auktoriteettia, malttia ja tottelevaisuutta tulee samalla ihan luonnostaan harjoiteltua sopivassa suhteessa. Sitäpaitsi käden ja silmän koordinaatio on kyky, jota ei koskaan voi kehittää liian hyväksi

Tosi paljon voi trimmaamisesta oppia ihan katsomalla tarkkaan näyttelyvoittajia ja tutkimalla valokuvia, joissa lagotto näyttää omasta mielestä hyvältä. Analysoimalla sitä, miksi joku näyttää hyvältä, voi löytää helppoja tapoja trimmauksella korostaa oman koiransa rakenteen vahvuuksia - tai vastaavasti häivytttää heikkouksia.

Aloittelijalle oman kokemuksen kautta tullut oivallus vinkiksi: Kannattaa EHDOTTOMASTI hankkia tukeva, riittävän iso ja oikean korkuinen trimmauspöytä ja hyvät sakset. (Ne sakset eivät voi koskaan olla liian hyvät ja kun niihin kerran on investoinut, niitä EI sitten anneta lapsille askartelukäyttöön tai ukolle keittiöön, vaan ne pidetään visusti salaisessa tallessa vain trimmausta varten!)

[Marketta Kivimäki]

Ehdottomasti olen Ainon kanssa samaa mieltä!  Näyttelytrimmauksia en vielä ole joutunut/päässyt tekemään, sekin aika koittanee joskus  , mutta hyvä taito tuo joka tapauksessa on, ja tuo jopa säästöjä...

En myöskään tähän mennessä ole katunut yhtään, että olen myös erinäisiin kunnollisiin, nimenomaan koiran trimmaukseen tarkoitettuihin laadukkaisiin saksiin investoinut 

[Marke Myyrä]

Trimmaamisen alkuun auttoi kasvattaja liki kirjaimellisesti kädestä pitäen opettaen. Kun näyttelytrimmiä ei ole tarvittu, olen itse saksinut Retun ja nyt Mindinkin turkin kotikelpoiseksi. Käsityöksihän olen koirat ottanut. Joskus olen saanut ystävänapua toisilta lagottoihmisiltä. Sitä tarvittaisiin kyllä nytkin! Päätin eilen helpottaa koiraraasujen elämää leikkaamalla niiden turkit. Mindin kanssa ongelmia ei ollutkaan, mitä nyt vieläkin muutama takku odottaa setvomista ja tasoittelua. Mutta Retu! Voi hyvät hyssykät, että on muori päästänyt koiransa huonoon kuntoon! Kauniin oranssin pintakarvan katketessa paljastui k-a-m-a-l-a-s-s-a huovassa oleva pohjavilla. Retun karkumatkat ovat suuntautuneet Päijänteen vilvoittaville vesille ja siellä ynnä muualla kurakoissakin rypemisen jäljiltä villa on sanoinkuvaamattomissa pakkuroissa, joita ei saa erkkikään auotuksi! Niitä nyplin saksilla poikki ja yritän "haravoida" auki, mutta ovat ne sellaisia töppösiä, että useammasta kuin yhdestä kohti liippasin orvaskettä. Onneksi ryhdyin urakkaan kuitenkin nyt. Olin ensin ajatellut jättää karvan suojaamaan auringolta ja ötököiltä vielä ensi kuuhun. Millainenhan savotta se sitten olisikaan ollut! Tuntuu, että tätä sotkua ei selvitä muu kuin raskaan sarjan ammattilainen! Homman traumaattisuutta kuvastanee sekin, että näin viime yönä unta (ilmeisesti kuumasta huolimatta nukuin ainakin sen verran!), jossa valitin, miten kaksi turkkirotuista koiraa on minulle aivan liikaa!