seuraava »

[Mira Valkonen]

Onko kellään kokemuksia arasta lagotosta?jos on niin kertokaa mitä pelkää ja mitä olette tehnyt arkuuden vähentymisen eteen.

[Anna Nurmivaara]

Onhan mulla. Usi oli hyvin arka kun saapui meille kolme vuotiaana ja on ollut meillä n. puolivuotta (Usi tuli sveitsistä). Neiti pelkäsi miehiä ja muutenkin joitakin ihmisiä. Toiset koiratkin ovat hyvin pelottavi. Ollaan käyty paikoissa jossa on paljon ihmisiä, ja miehet ovat tulleet silittelemään, ja ollaan käyty nuorten palokunta harkoissa niin siellä sitten lapset ja aikuiset silittelevät Usia. Usista on tullut päivä päivältä rohkeampi, on välillä ruvennut jo pomottamaan Topia.
Oltiin tokossa kaksi viikkoa sitten, ja kun siellä oli samalla jotkut suunnistus kilpailut ja oli tietysti kauhea meteli, niin Usi pelästyi ja lähti karkuun eikä olisi oikein halunnut antaa itseään kiinni, se oli ensimmäinen kerta kun se teki sillai ! Lähdin juoksemaan toiseen suuntaan niin sitten Usi lähti perään ja sain sen kiinni, tehtiin muutama liike ja mentiin sivuun,Usilla oli häntä koipien välissä ja halusi tulla syliin... 
Uskon kyllä että se pääsee kammonsa yli ja ei enää pelkäisi. Tai ainakin toivotaan niin ! 

[Emma Anttonen]

on mullakin, vanhempi peto kun tuli meille 4kk niin sitä ei oltu yhtään ekassa kodissa mihinkään tutustutettu, mm. imuroidessa koira vaihtoi kerrosta imurin kanssa, tai jos tuli koira lenkillä vastaan niin ötökkö oli vedetty niin kireälle jalkojen juureen kuin olla ja voi ettei vain tulisi muista koirista pahoja kokemuksia. Kun sain sen, menin heti toisella viikolla parin tutun koiraystävän kanssa (tiesin kilteiksi) lenkille ja johan katosi arkuus, onneksi oli vielä noin nuori, mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampihan se on opettaa
Mutta meillä ainakin kävi niin kivasti, että vanhempi (kohta 4v) on todella kiltti kaikkia kohtaan eikä ikinä tappele, ja tällä hetkellä opettaa tapojaan myös n. puolivuotiselle Lucakselle, joka siis saa varsin mallikelpoista opetusta

[Mira Valkonen]

Kiitos kokemusten jaosta.Minulla on sijoituksessa kohta 2-vuotias lagotto joka noin vuosi sitten tuli luokseni.Ensin ei ollut arka mutta muuttui yhtäkkiä erittäin araksi... :-| pelkää melkein kaikkia ihmisiä,minua ja muutamaa läheistäni lukuunottamatta.Lenkilla on välillä kamalaa kun näkee että koira on ihan paniikissa vaikka tilanne olisi normaalisti miellyttävää.Olen yrittänyt rohkaista ja kehua koiraa aina kun on pelkäämättä,se auttoikin hetken mutta nyt taas koira on taantunut ja paljon...Olen kyllä huomannut että arkuus lisääntyy ennen juoksuja.Ja nyt ajattelin että jos juoksut ei kohta ala niin otan ongelmakoirakouluttajaan yhteyttä.Koska haluan kuitenkin koiralleni mukavan ja pelottoman elämän.

[Sirpa Lahtela]

Meillä asustaa myöskin arka jo 1,5v neitokainen. Pelkää melkein kaikkea tien varrelle heitetyistä muovipusseista miehiin. Pennusta asti ollaan liikuttu paljon niin koiratapahtumissa, kuin muuallakin "ihmisjoukoissa" eli sosialistamisen puutteesta ei pitäisi olla kyse. Tutttujen koirien kanssa leikkii kyllä, mutta vieraan koiran katse lenkillä saa jalat tärisemään ja luikkii niin kauas kun pääsee. Kovia ääniä kuullessaan alkaa ulista ja haluaa sisälle. (Viimeksi  hermostui naapurin maton tamppauksesta) Vieraan ihmisen soittaessa ovikelloa ryntää innoissaan vastaan, mutta jos vähänkään isompi mies on niin kiertää arkana ja valuttaa samalla hätäpissaa.. Harmaita hiuksia on aiheuttanut paljon ja kovasti yritetään kaikenlaista neidin kanssa touhuta, että rohkeentuisi. Ihme kyllä metsäelävät ei pelota yhtään.. Rusakkoja, fasaaneja ym. ajattaa mielellään, vaikka fasaanikin on tosi kovaääninen.. Eli ehkä toivoa vielä on.. 

[Johanna Heiskanen]

Meidän Hertta oli arka meille tullessaan...
Otin sen kanssa sellaisen "tulta päin" - metodin. Jos vaikka naapurin tosi kiltti koira tuli vastaan ja pentu sitä kauhisteli ja pakoili, vein sen ystävällisen päättäväisesti moikkaamaan uutta koiraa.

Pennun jotain säikähtäessä en koskaan nostanut sitä syliin ja lohduttanut - tapa, joka on niin monen empaattisen ihmisen juttu! - vaan taas määrätietoisesti painettiin tulta päin katsomaan, mikä säikähdyksen aiheutti.

Näyttelyssä koira oli sitä mieltä, että tuomarin kopelointi ällöttää, mutta opetin sille, että siitä huolimatta siinä on vaan seisottava. Tykkäsi tai ei.

Pentujen jälkeen Hertta muuttui ihan täysin. Nyt se on avoimista avoimin ja todella reipas. Pelkäisikö mitään... eipä tule mieleen?!

Toivoa on arankin koiran kanssa, mutta töitä, määrätietoisuutta ja aikaa se vaatii. Siis onnea matkaan!!!

[Sirpa Lahtela]

Erävoitto kaikista maailman hirveyksistä ! Viikonloppuna harjoitusmielessä pyörähdettiin taas match showssa ja mitä kummaa !! Neiti käveli arvokkaana kaikkien niiden erikokoisten ja- näköisten koirien keskellä eikä tärinästä tietoakaan !! Ensimmäistä kertaa jaksoi myös keskittyä kehässä, kun ei tarvinnut pelätä niin paljon ! Kyllä oli mamma ylpeä !  Eli älkää luopuko arkalaisten omistavat toivosta !

[Marke Myyrä]

Enpä olisi uskonut, että minä Retusta joudun kirjoittamaan Arka lagotto -ketjuun!  Ihan muutaman viikon sisällä on nimittäin koirassa ilmennyt ihmeellistä ääniarkuutta ja äsken iltapottalenkillä pimeän pelkoa. Ensinnäkään se ei millään olisi halunnut lähteä ulos, mutta olihan se pissille vietävä. Vastentahtoisesti se seurasi minua lähipusikkoon, jonne rupesi kaivamaan itselleen "pesää", mutta sitten se nosti koipeaan, toimitti asiansa ja alkoi kauheasti kiskomaan kotiin päin. Koska en halunnut kulkea sen tahtiin, päästin sen hihnasta irti ja sanoin: "Kotiin!" Ulko-oven edessä se odotteli minua.

Toista viikkoa sitten elokuun pimeässä iltayössä olin sen kanssa tavallista myöhemmin iltalenkillä. Melkein kotiin tullessamme kuului räsähdys. Retu jäi kuuntelemaan. Sitten kuului toinen. Sitäkin R. kuunteli vielä, mutta häntä laskeutui alas. Sittenpä alkoikin kiihtyvä räiske kuin uudenvuoden yönä, mutta ei ollut ilotulitusta, vain ääniä. Ja Retua (minua myös!) vietiin kotiin kuin tuli hännän alla. Kotona se hakeutui tähän työpöydän alle, jossa se ukkostakin on tavallisesti paossa. Naapurisaaressa on tanssilava ja ilmeisesti siellä juhlittiin paukkupommein kesäkauden lopettamista ja siitä tuo Pommerin sota.

Sen jälkeen yhtenä yönä Retu herätti meidät haukkumisellaan. Järven päällä salamoi, mutta me emme kuulleet ukkosta. Se rauhoittui vasta sänkymme jalkopäähän, kun suljimme oven makuuhuoneeseen niin, ettei se nähnyt salamoita.

Hyvä ystävät, kokeneet koiraihmiset, sanokaa minulle, että kyseessä on hetkellinen mielenhäiriö (Retu tulee 2 v. lokakuun lopussa) eikä mikään koko loppuelämää varjostava trauma. Tiettävästi mitään järkyttävää lenkeillämme ei ole tapahtunut ja se on aina ollut innokas lähtemään ulos. Voiko viime uudenvuoden juhlinnan järkyttävä kokeminen palautua mieleen ja säikyttää sitä nyt? Onko ongelma hoidettavissa, ja jos, miten? Tilanne on mahdoton, jos pimeän pelko ei parane. Kohta siirrytään talviaikaan ja pimeän tulo aikaistuu entisestäänkin.

Apua, please! 

[Heli Herna]

Voi Retu-parkaa... Vaikea tietysti sanoa, onko Retulla vain hetkellinen mielenhäiriö vai loppuelämän probleema. Tuossa kahden vuoden kieppeillä tuntuu koirilla usein olevan joku uhmaikä tai herkkyyskausi, jolloin ne käyttäytyvät hieman omituisesti. Ja tuollaisina kausina mahdolliset ääniherkkyydetkin voivat pulpahtaa pintaan. Ja jos sitten vielä on pimeäkin, voivat reaktiot vahvistua.

Paukkuarkuuteen jotkut ovat saaneet apua siedättämisestä mm. äänilevyn tai ampumisen avulla (siitä on jossain ketjussa juttuakin), mutta jotkut taas eivät niistä ole hyötyneet vaan paukkuarkuus on jäänyt päälle. Pimentyviin iltoihin koirat varmasti tottuvat;  meillä ainakin molemmat koirat ovat hetken aikaa syksyisin vähän tarkempia iltalenkeillä ja reagoivat kaikkeen niiden mielestä poikkeavaan herkemmin kuin yleensä mutta tasoittuvat suhteellisen nopeasti. Ja pakkokin on, kun täällä ei paljon lumikaan maisemia talvisaikaan valaise.  (Treeneissä pimeys ei meidän koiria haittaa, joten kovin vakavana en moista herkkyyttä ole koskaan jaksanut pitää.)

Tärkeintä on varmaan että itse säilytät malttisi ja toimit aivan normaalisti. Osoita Retulle, että johtaja hoitaa hommat eikä syytä pelkoon ole.

Heli, Toto ja Miina

[Hanna Salovuori]

Heli on oikeassa tuossa, että johtaja näyttää, tarvitseeko pelätä vai ei. Eli jos itse pelkäät, niin et ainakaan rauhoita koiraa. Suosittelisin kuitenkin, että jos koira pelkää, niin et päästä sitä lenkillä irti! Paniikissa oleva koira voi mennä aivan mihin tahansa, eikä välttämättä kotiin. Joten pitämällä koiran (vaikka vetävänkin sellaisen) remmissä varmistat, ettei koira katoa säikähdyksissään johonkin...

[Marke Myyrä]

Joo, kotiterassi on jo näkyvissä, kun lasken koiran irti. Olen samalla opettavinani, että jos koira mistä syystä tahansa pääsee hihnasta irti, se juoksee automaattisesti kotiin. (Ei taida olla kovin ortodoksinen metodi?!) Kun pelko iskee, näkee, että sen päässä on vain yksi pakkomielle: työpöydän alusta!

Tuota oman pelon siirtämistä koiraan en oikein osaa analysoida. Itsehän en pelkää pimeää (missäpä voisi olla turvallisempaa kuin pimeässä, jossa kukaan ei näe ketään!), en ole osannut ennakoivasti pelätä koirankaan pelkäämistä (tilanteet ovat yllättäneet minutkin, silti olen ollut niihin itse reagoimatta), että omaa piiloistakaan pelkoa en mielestäni ole koiraan siirtänyt.

Retun pelko on niin voimakas tunnetila, että mikään rahoitteluyritys ei mene läpi. Vasta tuulikaapissa oven sulkeuduttua se kääntyy katsomaan minua ikään kuin kysyen: "Aijaa, oletko sinäkin olemassa? Sanoitko sinä jotakin?". Ennen tätä parin viimeisen viikon aikaista hysteriaa saatoimme yhdessä jäädä kuuntelemaan ääniä, kun huomasin sen valpastuvan (Retuhan havainnoi terävästi koko ajan). Sitten kohautimme molemmat olkapäitämme "noh, eipä tuo nyt ollutkaan mitään" ja jatkoimme matkaamme. Nytkään en ole antanut sen jäädä rakentamaan itselleen pommisuojaa, kun se säntää pöheikköön kaivamaan poteroa. Matkan on jatkuttava, ja jatkuuhan se: Retun vauhtia niin kuin liki kaksikymmenkiloinen tervelihaksinen adrenaliinisyöksyssä oleva koira vauhdin määrittää!

Siedätystä aion yrittää. Parin viikon päästä menemme Retun kummitädin järkkäämälle koiraleirille ja hän lupasi tuoda sinne starttipistoolin, jolla kokeillaan taas paukkuarkuutta. MEJÄä tehtäessähän Retu testattiin ja todettiin "ei-paukkuaraksi".

Voivoi, kyllä näissä koiralapsukaisissa on huolensa - vai haasteensako?

Marke, näin aamuntullen taas Euroopan omistajan emäntä!

[Tere Jääskeläinen]

Hei!
Kuten Helikin jo kirjoitti, koirilla on kasvaessaan ja aikuistuessaan erilaisia kausia ja noin kahden vuoden iässä monille tulee "mörkökausi". Lagotothan muutenkin ovat herkkiä ja tarkkoja kaikkien asioiden suhteen. Varsinkin omistajan mielentilan ja ajatusten suhteen. Jos yhtään päässä vain vilahtaakin ajatus, että "pelkääköhän se taas" tai "toivottavasti se ei nyt pelkää", niin lagotto kyllä huomaa sen ja on heti valppaana ja varuillaan.

Tilanteissa, joissa koira pelkää tai arastelee jotakin, ei koskaan pidä päästää suustaan yhtään rauhoittelevaa sanaa. Tarkoitan siis sellaista, jossa koiraa rahoitellaan kuin lasta vähän voivottelevaan tyyliin "ei mitään hätää, tule nyt vain, ei ole mitään pelättävää". Koira käsittää asian siten, että omistajakin pelkää.

Pitää vain olla niin kuin ei oliskaan ja ajatella jotain iloista ja hymyillä. Jos pelon kohde on jokin esine, kävellään sen luo, taputetaan sitä (esinettä) ja iloisella äänellä kehutaan, kuinka onkin hieno esine. Koiraa ei saa edes vilkaista. Siinä voi sitten seisoskella vaikka taivasta tuijotellen kunnes koirakin tulee katsomaan mitä se omistaja noin ihastelee. Välillä voi kyykistyä alas ja olla tutkivinaan, mitä aarteita maasta löytyy. Koiraan ei pidä kiinnittää mitään huomiota ennen kuin se itse tulee tutkimaan asioita. Sitten makupalat, leikkimiset ja kehut, kuinka onkin reipas koira. Siis ei yhtään surkuttelun sanaa.

Samaa voi soveltaa pimeäänkin. Reippaasti vain pimeään jonkin kivan leikin tai tekemisen avulla, ja iloisesti takaisin. Vähitellen matkaa pidennetään eikä ollenkaan yritetä vakuuttaa koiralle että "ei täällä mitään vaarallista ole, tule nyt vain." 

Ehkä olet jo näitä konsteja kokeillutkin. Retu on reipas koira, ja uskoisin että tämä on nyt tällainen mörkökausi. Se menee ohi. Pääasia on, ettet mene itse mukaan mörköilyyn.

Tsemppiä!
Tere

[Marke Myyrä]

Äsken aloitimme pimeälenkitykseen treenauksen ja pelon selättämisen. Houkuttelin Retun pihalle leikkimään pallolla. "Etsi pallo!" Pihavalojen varjoista se säntäsi etsimään palloaan (vanhaa potkupallon riekaletta) ja tuli se suussa vaatimaan takaisin sisälle pääsyä. Heitin pallon pihan toiselle laidalle, ja peräänhän se juoksi. Leikimme siellä pallon etsimistä, noutoa ja palautusta, vetoleikkiäkin sen kanssa, kunnes ihana ylläri sukelsi pimeydestä! Naapuriin oli tullut 12-viikkoinen airedalen terrierin pentu, jota emäntä oli käyttämässä ulkona. Hän kysyi, josko Nina saisi tulla mukaan leikkiin, ja saihan se! Retu osaa leikkiä hyvin pienempien koirien kanssa, ja Ninalla riitti terrierin rohkeutta ja sisua pysyä mukana. Sitten lähdimme lenkille, kaikki neljä: Retu uuden tyttöystävänsä kanssa, minä ja Ninan emäntä. Kiersimme pikkuisen lenkkuran kadulla katuvalojen alla. Hetken näytti siltä, että Retu rupesi pelkäämään. Sen häntä laski ja selkä kyrmyssä se alkoi vetää kotiin. Ninapa tuli siihen ja alkoi hyppelehtiä Retun päällä, joten Retu ei saanut tilaisuutta antaa pelolleen valtaa. Vain kerran jouduin äkseeraamaan sitä vetämisestä. Lopulta päästimme pihassa koirat vielä irti ja annoimme niiden kisata tovin ennen kuin veimme molemmat nukkumaan.

Sovimme Ninan emännän kanssa, että näitä iltalystejä jatketaan. Arvatkaa, olenko onnellinen taas kerran naapuriavusta, joka ilmaantui yllättäen oikeaan aikaan - ihan puun takaa pimeästä! 

[Marke Myyrä]

Teenpä pientä tilannekatsausta Retun toipumisesta pimeälenkkipelostaan. Yli viikko on suoritettu aktiiviterapiaa, johon on kuulunut palloleikkejä iltavalaistulla pihalla, keppien kätkemistä pilkkopimeään metsään (itseohjautuvasti eli karkuretkellä  ), lenkkeilyä ja leikkimistä koirakavereiden kanssa ym. kaikkea mahdollisimman kivaa. Tuloksena on entisenlaisensa rohkea koira, joka ei pimeätä pelkää. Ongelma onkin äänet. Nyt tuohon muuhun kivaan pitäisi saada yhdistetyksi ammuskelua ja muuta pauketta. Sen järjestäminen ei vain ole kovin helppoa.

Yllättävää äijäilyä on ilmaantunut pelkäämisen tilalle. Ennen kaikille ystävällinen Retu on ruvennut jo matkasta ärhentelemään toisille uroksille, kastroitu koira! Muuan koiraansa Retulta turvaan vievä isäntä sanoikin hyökkäilyn johtuvan leikkauksesta.  Ja minä kun olin luullut, että se juuri korjaisi turhan machoilun. Joissakin tilanteissa olen nameilla saanut sen huomion itseeni niin, ettei se ole alkanut rähinäänsä eikä ole provosoitunut toisten haukkumisista. Hävettää kuitenkin, kun muuten mallikelpoisesti sivulla kulkeva koira ykskaks säntää rähisemän rauhallisena kulkevan lajitoverinsa kimppuun.

Kukaan ei varmaan koskaan sanonut, että koiran pito ja kasvatus olisi helppoa. Ei ainakaan lagoton. 

[Anniina Karpomäki]

Itse sain ohjeen jo ennen kuin pentu tuli taloon, että sitä on sosiaalistettava ja minähän tein töitä käskettyä. Käytiin kuntosalit ja kaikki minne pennun sai vaan viedä. En sitten tiedä oliko siitä hyötyä vai ei. Nuka ei ole mikään kaikkien kaveri- toiset koirat kiertaa kaukaa, enkä ole sitä tutustumaan pakottanut. Nyt yli neljä vuotiaana ihmiset ei enää pelota yhtään. Kiinnostaa jopa paljon enemmän kuin muut koirat. Meidän suurin ongelma on ehdottomasti lattiat. Pelkää uusia paikkoja tosi paljon. Kun muutimme jännitin kaikkein eniten, että kauanko koiralla kestää, että uskaltaa tulla eteisestä eteenpäin. Matot oli laitettava heti lattialle ja niiden päällä uskalsi sitten kävellä. Jostakin pentutraumasta tämä lattia-arkuus varmaan johtuu, eikä ole edes aika parantanut haavoja. Myös parkkihallit, varastot jne. joissa ei ole mattoja aiheuttaa välittömän bambi-asennon eikä suostu kävelemään senttiäkään vaikka lattia on kaikkea muuta paitsi liukas. Onko muita joiden koiralla olisi sama pelko?